Granolapallot

Hei! Halusin pitkästä aikaa laittaa ohjetta, koska oli tosi hyvä. Äitini itse asiassa tämän ohjeen minulle lähetti, mutta kuten aina, muuttelin sitä sitte omanlaisekseni. Mukailtu ohje on sitten seuraavanlainen:

15 Granolapalloa:

  • 150g maapähkinävoita (jos löytyy crunch versio vielä parempi)
  • 0.5 banaania
  • 0.5dl hunajaa
  • 50g eli noin 1.5 dl kookoshiutaleita
  • 2dl kaurahiutaleita
  1. Laita pähkinävoi kulhoon ja murskaa banaani sekaan.
  2. Lisää lopu aineet.
  3. Pyörittele palloiksi.
  4. Paista 170 asteessa n.25 minsaa riippuen pallojen koosta. Kiertoilmauunissa saattaa tarvita vain n. 20 minsaa.

Nämä ovat todella hyviä päiväkahvin kanssa. Eivät ole liian makeita ja koostumus tosi kiva, rapsakka ulkoa, pehmeä sisältä. Olen nyt myös laittanut näitä tyttäreni lounasboksiin iltapäiväherkuksi kouluun keksin sijaan! Just hyvä! Suosittelen. Aion itse ottaa myös töihin evääksi kun iltapäivän makeanhimo iskee….liian usein sorrun suklaaseen…

 

Unelmia…

Onko sinulla unelmia?

Aloin miettiä onko minulla unelmia, kun eräs entinen työkollegani kertoi hänen mentorinsa kehottaneen häntä listaamaan 10 asiaa joista ennen nautti ja merkata kuinka monta niistä yhä toteuttaa. Huomasin, että asiat, joista nautin eivät ole juuri muuttuneet 10 vuoteen, mutta unelmat ovat vaihtuneet iän myötä.

Ala-asteikäisenä unelmani keskittyvät täysin telinevoimistelun ympärille. Se oli koko maailmani ja sitä rakastin koko kropallani. Halusin päästä MM-kisoihin tai Olympialaisiin -pienen mielen suuria unelmia…Mitä vanhemmaksi tulin sitä enemmän aloin pelkäämään vaikeita liikesarjoja. Minulla on aina ollut valtava elämisen halu ja jotenkin muistan pelänneeni, että jotakin pahaa tapahuu, että loukkaan itseni pysyvästi. Tämä pelko alkoi varjostaa voimistelua ja lopulta luovutin.

Screen Shot 2019-07-19 at 3.57.50 pm

Shannon Miller -voimisteluidolini.

Lukio ja yläasteiässä en muista juurikaan unelmoineeni. Suurin osa energiasta keskittyi koulunkäyntiin, koska olin perfektionisti ja halusin kaikesta parhaat arvosanat. Tavallaan haaveilin, että joku päivä voisin työskennellä jakkupuvussa..ammatista viis, mutta se jakkupuku oli se juttu, jopa äitini muistaa tämän yhä tänä päivänä. Tavallaan on ironista, että päädyin opiskelemaan humanistista alaa, joka on kovin kaukana jakkupukuelämästä…

Seuraavat suuret unelmat tulivat opiskeluaikana. Olin toivoton ranskalaisten eksistentialistifilosofien fani. Luin Simone De Beauvoiria ja Jean Paul Sartrea ja halusin muuttaa Pariisiin tai edes jonnekin Ranskaan. Halusin elää boheemia intellektuellielämää (heh!). Jossain mielessä toteutin tämän unelman, sillä menin vaihto-oppilaaksi Ranskaan. Sieltä palattuani minulle oli selvää, etten haluaisi jäädä Suomeen ainakaan koko loppuiäkseni. Ensisijaisesti halusin muuttaa takaisin Ranskaan, mutta olin avoin muistakin maavaihtoehdoista. Tavallaan unelmaksi kehittyi asua jossain ulkomailla. Aivan kuin universumi olisi vastannut haaveeseeni tapasin nykyisen mieheni ja muutimme Lontooseen.

Screen Shot 2019-07-19 at 4.34.40 pm

Simone de Beauvoir ja Jean Paul Sartre

Halusin vahvasti pysyä akateemisella polulla, se oli haaveeni. Se valitettavasti kariutui ulkomailla asumiseen ja osittain sen hetkiseen lama-aikaan, jolloin kaikki opiskelijat hakivat apurahoja tutkimukseen. Minä en apurahoja hakiessani ollut edullisessa asemassa ulkomailla asuessani, ehken ollut riittävän hyvä ja en ollut valmis hylkäämään kaikkea ja seuraamaan tutkijanuraa opiskelijatuella.

Lontoossa ollessani mieheni kaikki ystävät työskentelivät suurissa pankeissa ja olivat  ainakin 5 vuotta minua edellä urallaan.  Minä olin vasta valmistunut maisteriksi plus Suomessahan opiskellaan keskimäärin 3-4 vuotta enemmän kuin Ausseissa tai Briteissä. He tienasivat enemmän kuin osasin edes kuvitella ja elivät aika highflyer elämää silloisen köyhän opiskelijatytön näkökulmasta. Aloin haaveilla, että ehkä joku päivä minäkin pääsisin vastaavaan työhön.  Vasta valmistuneena teologina se tuntui yhtä mahdottomalta kuin matka Marsiin, mutta kun jotakin kovasti haluaa ehkä sen saa totetutettua..

Screen Shot 2019-07-19 at 4.30.10 pm

Nyt yhdeksän vuotta myöhemmin on hassua katsoa omaa elämääni. Asun ulkomailla kuten joskus haaveilin. Olen töissä Australian toiseksi suurimmassa pankissa ja saan kävellä jakkupuku päällä töissä. Nautin siitä mitä teen. Otin rohkean hypyn tuntemattomaan teologiasta teknologian alalle. Omien haaveiden muistelu ja peilaaminen tämänhetkiseen elämään on lohdullista ja palkitsevaa. Se vahvistaa minussa uskoa siihen, että jos kovasti jotain haluaa ja sen eteen tekee töitä, unelmista voi tehdä totta.

IMG_20190410_143225

Salesforce World Tour Sydneyssä

Unelmointi on tärkeää, se tekee elämästä jännittävää ja palkitsevaa. Mitä vanhemmaksi tulee sitä realistisemmaksi unelmat muuttuvat ja niistä  tulee enemmän tavoitteita kuin unelmia. Minulla on yhä mielessäni paljon unelmia! Pidän ne salaisuuksina, sillä osa minusta pelkää epäonnistumista tai unelmista luopumista. Osa näistä unelmista on  paluuta joihinkin toteuttamattomiin unelmiin. Unelmista on vaikea luopua.

Minulle telinevoimistelun unelmasta luopuminen oli vaikea paikka aikanaan.  Se on herkkä kohta ja usein katsonkin telinevoimistelua televisioista kyyneleet silmissä miettien miksi pelko otti vallan tahdosta. On mielenkiintoista, että unelmista luopumiseen yhdistyy vahvasti epäonnistumisen tunne, tunne siitä ettei riittänyt tai kyennyt johonkin. Toisaalta olen tajunnut, että unelmista luopuminen on myös hyvä opetus siitä, että kaikki ei ole mahdollista. Siksi on tärkeää aina asettaa uusia unelmia eikä jäädä kiinni yhteen tiettyyn unelmaan.

Toivottavasti sinullakin on paljon unelmia. Ehkä yksi tai jopa kaksi niistä käy toteen. Unelmoinnintäyteistä viikonloppua!

Screen Shot 2019-07-19 at 4.47.38 pm

Blogin Identiteettiongelmia

En ole aikoihin kirjoittanut blogia. Minulla on ollut totaalinen identiteettikriisi tämän blogin kanssa kolmesta syystä.

Ensinnäkin olen kyseenalaistanut jo pidemmän aikaan kuinka paljon haluan jakaa omasta elämästäni avoimesti internetissä kuvat mukaan lukien. Hieman pelottaa tuo netin mahti. Tästä syystä olen miettinyt josko sulkisin blogini vain niille, jotka pyytävät lukuoikeutta. Kun pyörittelin ajatusta mielessäni ei se tuntunut oikealta, koska koko bloggauksen idea on avoimuus ja se, että ihmiset voivat anonyymisti lukea muiden ajatuksia. Siispä päädyin blogin avoimuuteen.

Toinen ongelma on bloggauksen muuttuminen sellaiseksi kiiltokuvamaiseksi elämästä pröystäilyksi. Itse olen ollut aktiivinen blogien lukija, mutta viimeisen vuoden sisällä olen lopettanut kaikkien  lempiblogieni lukemisen. Syynä tähän on ne siloitellut photoshopatut kuvat ja epätodellisuus. Itse en photoshoppaa kuviani enkä aiokaan saa kaikki näyttää just niin kamalalta tai ihanalta kuin todellisuudessa. Toisaalta samalla minua on aina pelottanut, että jotkut lukijat saavat kuvan siitä, että elämäni maapallon toisella puolen on jotenkin hohdokasta, jos kirjoittelen ihanista jutuista, mitä olen tehnyt. Tosiasia on se, että olen naimisissa oleva täyspäiväisesti työssäkäyvä kahden pienen lapsen ja koiran äiti. Elämä on aika tasapaksua ja kaukana hohdokkaasta!

Kolmas ongelma on kielikysymys. Olin lukioaikana todella hyvä kirjoittaja ja sain paljon kommentteja opettajilta hyvästä suomen kielestäni. Nyt melkein 10 vuotta ulkomailla on turmellut kieleni. Työskentelen englanniksi ja itse asiassa luen kirjat englanniksi  (tuntuu nykyään helpommalta kuin suomi), ajattelen ja näen unet englanniksi. Suomen kieleni on taantunut ja aina kun mietin bloggaamista ajatukset tulvivat mieleeni englanniksi enkä löydä vastaavia sanoja suomeksi ja kun yritän kääntää tulee siitä kamalaa Finglishiä. Pitkän harkinnan jälkeen haluan kuitenkin pysyä äidinkielessä niin kamalaa luettavaa kun se voi toisinaan muille olla.

Joten nyt ryhdistäydyn ja jatkan tätä bloggaamista näillä periaatteilla ja uudella motivaatiolla. Antakaa armoa, jos suomen kieli on kamalaa!

Tämä vuosi on ollut todella rankka. Olemme muuttaneet omaan uuteen kotiin, pikku poikamme aloitti uudessa hoitopaikassa, tyttäremme aloitti uudessa koulussa, minä olen tehnyt töitä sata lasissa samoin mieheni ja otimme koiranpennun. Pienin lapsemme on nukkunut todella huonosti pitkään ja ollut jatkuvassa sairastelukierteessä. Meillä ei myöskään ole isovanhempia apuna lainkaan. Mieheni vanhemmat eivät asu samassa osavaltiossa ja muutenkin täällä ausseissa on todella yleistä, ettei isovanhemmat tee mitään muuta kuin nauttivat omasta elämästään ja matkustelevat. Ei ole kiinnostusta lapsenlapsiin ja se ehkä juontuu siitä, että nyt isovanhemmiksi tulleiden sukupolvi ei ole koskaan saanut apu tai luonut isovanhempisuhdetta, koska suurin osa ihmisistä tuli tänne maahanmuuttajina jostain muualta ilman tukiverkkoa. Välillä mietin kuinka paljon helpompaa arki olisi, jos voisi soittaa isovanhemmille ja pyytää hakemaan sairaan lapsen päiväkodista tai vaikka vaan viikonloppuisin saada muutama tunti omaa aikaa ilman että kuormittaa puolisoa lasten hoidolla. Meidän elämä on todella aikataulutettua ja kiireistä. Koska teemme täyttä työviikkoa, on viikonloput tärkeää perheaikaa lapsille. Kaikki toivumme lauantaina viikkoisesta maratoonista ja suunutaina valmistaudumme seuraavaan maratooniin. Välillä ihan naurattaa (ja välillä itkettää) kuinka aikataulutettua kaikki on minuutilleen ja jokainen poikkeama luo kaaoksen ellei 100% back up plääniä ole suunnitellut.

Kuten Sheryl Sanderg on todennut naiselle on tärkeä valinta kenen kanssa avioituu. Olen onnekas, koska oma aviomieheni ei ole tehnyt muuta kuin tukenut uraani ja ajoittain tehnyt uhrauksia oman uransa suhteen, jotta voin tehdä mitä haluan. Tämä kreisi kiireinen ilman apujoukkoja elettävä arki ei olisi mahdollista ilman tukevaa aviomiestä. Tämä meidän ikäluokkamme aussimiessukupolvi on arvokas tasa-arvon ja naisten töihinpaluun mahdollistaja. Omien vanhempiemme aussimiessukupolvi oli kaameaa sovinistista ja vanhanaikaista sakkia (ainakin näin suomalaisnaisen näkökulmasta!), mies kävi töissä, nainen pysyi kotona. Täällä yksi suurimpia ongelmia onkin noiden naisten köyhyys ja talous, koska he eivät koskaan käyneet töissä ja valtion tuki ei ole kovinkaan hulppea. Täällä ollaan siis Suomea yksi sukupolvi jäljessä, mutta perässä tullaan ja kovaa! Ylpeänä katselen kaveriporukkamme koti-isiä!

Toinen asia mikä on auttanut minua on hyvän työnantajan valinta. Edellinen työnantajani oli niin mieletön, että sain juosta kahdesti päivässä imettämässä nuorintani viereisessä päiväkodissa, mikä mahdollisti aikaisen töihin paluun. Nykyinen työnantajani puolestaan on tukenut arkeani sillä, että voin tehdä 2 etäpäivää viikossa mikä auttaa koulujen ja päiväkotien vienti- ja hakemiskuvioissa. Ilman tätä tukea en tiedä olisiko edes mahdollista vetää tätä arkea ilman isovanhempia tai au pairia tai jotain joka auttaa lasten haku ja viemiskuvioissa. Tai ehkä se olisi, mutta lapsilla olisi 10-tuntisia päiviä koulussa ja päiväkodissa.

Tänä vuonna on työnantajani myös edistänyt uraani kahdella tavalla. Olen saanut osallistua coaching ohjelmaan, jossa reflektoidaan omaa johtajuutta, saa tavata kaikkia todella merkittäviä firman ihmisiä sekä saa yksityistä executive coachausta (en tiedä sanaa suomeksi). Tämä on ollut minulle todella tärkeää. Olen tajunnut kuinka ylikunnianhimoinen olen töissä (ja elämässä) ja kuinka 200% teen jatkuvasti kaiken ja koetan olla superäiti ja täydellinen vaimo siinä samalla. Se coach katsoi minua kuin hullua ekassa tapaamisessa, kun selitin kuinka olemme muuttaneet maita ja kuinka olen painanut uraputkea pienten lasten kanssa (hervottomassa univajeessa) tauotta!  Oli sellainen valaistumisen hetki, että ehkä voisin tosiaan hidastaa tahtia ja pitää huolta siitä, etten uuvuta itseäni liikaa.

Toinen upea asia mitä työnantajani teki kiitokseksi tämän vuoden töistä on lähettää minut San Fransiscoon yhteen maailman suurimmista ja merkittävimmistä teknologian alan konferensseista myöhemmin tätä vuonna. Lento on bisnesluokassa ja yöpyminen luksushotellissa San Fransiscon keskustassa. Se tulee olemaan eka kahden viikon matka ihan yksin ilman lapsia 7 vuoteen plus ehkä eniten luksus matka ikinä (en itse pystyisi moista hotellia kustantamaan!). Olen niin kiitollinen tästä. Tämän maratoonielämän keskellä tuollainen breikki on tarpeen tosin tietenkin sitä varjostaa huoli ja syyllisyys siitä, että mieheni, joutuu vetämään meidän hullua arkea täällä päässä 2 viikkoa ihan yksin ilman apua. Hän tarvitsee varmasti lomaa tuon kahden viikon jälkeen!

Tässä alla hieman kuvia talostamme sisältä. Ensi kerralla kirjoittelen aiheesta, joka on ollut mielessäni pidempään. Tämä postaus oli nyt sellainen blogin eloon herättely.

 

Hello Maailma!

Viime kerrasta onkin aikaa. Mä en ole halunnut hyljätä tätä blogia. Se on mun mielessä koko ajan. Se voimaannuttaa mua läsnäolollaan vaikken olekaan ehtinyt kirjoitella. Yksinkertaisesti mun elämä on vaan melkoisen hektistä eikä ole ollut aikaa istahtaa tietokoneen ääreen. Tai no tuskin mun elämä poikkeaa mitenkään kenenkään muun kahden pikkulapsen äidin elämästä siis turha suurennella. Olen töissä nyt neljä päivää viikossa. Se on mahtavaa, mä rakastan mun työtä. Unettoman ja levottoman yön jälkeen se antaa mulle voimia mennä toimistolle, se on mun elämä eikä kenenkään muun. Mulla alkaa lisäksi johtajakoulutus tässä kuussa, aika jännää. Mun työnantaja on kyllä vaan huippu ja tukee urakehitystä ainutlaatuisella tavalla.

Viime aikoina on mulla ollut unet vähissä. Meidän pikkumies lyö kohta isosiskonsa kisassa kuka pitää äitiä hereillä enemmän. Meidän tytärhän oli aivan onneton nukkuja kunnes täytti 2 vuotta, sen jälkeen on hän nukkunut kuin tukki (nukkuu pikkuherran huudonkin läpi!). Pieni mies puolestaan herättää mut ehkä noin 10 plus kertaa per yö ja lipittää rintamaitoa ehkä 8 kertaa per yö. Jos mä siis en muista mikä viikonpäivä tai vuosi on ei se ole alkavaa dementiaa vaan yksinkertaisesti sitä et mun pisin unipätkä per yö on n. tunti. Mut kyl mä vaan jaksan. Me ollaan jo voiton puolella. Pikkuherra on kohta 1v ja sitte ehkä enää vuosi unettomia öitä edessä ja luulis sitte helpottavan! Optimismilla mä pusken läpi ne vaikeat ajat vaikka on itku kyllä ollut herkässä viime aikoina, ihan vain väsymyksestä. Mut sitte aina mietin et mitä se itkeminen siinä auttaa, kun elämän on vaan pyörittävä ja silloin se itku häviää.
IMG_20170831_124854

Tänne Melbourneen on kevät tulossa kovaa vauhtia. Me muutetaan taloa nyt piakkoin ja sepäs vasta ihanaa. En mä sinänsä odota muuttorumbaa, itse asiassa en tiedä miten se onnistuu näillä unettomilla öillä ja ajan puutteella ja sillä et tehdään se muutto miehen kanssa ihan kaksin mutta uuden alku on aina ihanaa. Kevät on uuden alkua ja samoin on uusi koti. Kirsikkapuiden ja magnolioiden kukat on vaan niin kauniita, ettei sitä voi niitä katsellessa masennella väysmystä tai muutakaan stressiä.

IMG_20170824_133152

Suomireissu oli aikamoisen tunteikas ja siitä palautuminen niin fyysisesti kuin henkisesti on kestänyt jonkin aikaa. Nyt ollaan taas takaisin tässä omassa arjessa ja kaikki energia menee siihen, että saa ruokittua lapset ja työt tehtyä. Välillä mä haaveilen just tällaisesta pienestä omasta hetkestä et ehtisin kirjoittaa blogia tai lukea jotain kirjaa. Mut kaikki aikanaan, nyt on tämä pikkulapsiaika kun aikaa ei ole kuin perusarkeen ja sitte sen jälkeen koittaa aika, et on taas aikaa itselle.

IMG_20170827_111216

Mä olen vaan niin kiitollinen noista kahdesta pikkurakkauspakkauksesta. Ne on vaan niin suloisia vaikka ne uuvuttaakin mut. Tää muutto on siitäkin jännä juttu, että ma aion nyt sitten heittää kaikki vauvakamat kirpparille. Mun lisääntyminen tällä planeetalla on nyt loppu ja joku muu voi hyötyä noista ihanista vaatteista. Tähän päätökseen tuleminen ei ollu helppoa, sillä mä olen haaveillu kolmannesta lapsesta, mutta tuo suomimatka avarsi siinä, että jos haluan lähitulevaisuudessa tehdä matkan itse ja milloin haluan on toi kahden lapsen luku ihan maksimi. Mä en vaan pysty kuvittelemaan, että lykkään matkustusta tai et tarviin miestä noille matkoille, se syö mun itsenäisyyttäni. Lisäksi en mä jaksa enää olla raskaana. On se sellainen koettelemus kropalle ja kun mulla on se veritulppariskikin niin en vaan jaksa piikittää itseäni hepariinilla enää kolmatta jaksoa. Aluksi oli sellainen haikea olo kuten aina suuren päätöksen edessä mutta kuten aina seuraava vaihe on helpotus ja sitä seuraa innostus, että jee elämähän alkaa ihan uudelleen kohta, kun toi pieni mies on hieman isompi ja sitte onkin taas vapautta mennä ja tulla ja ihanaa aikaa miehen kanssa kaksin! Mut nyt mä lähden lepäilee tätä flunssaa pois duuniin. Toivottavasti kaikilla oli ihana viikonloppu!

Slow life, good life?

Tovi on taas vierähtänyt viime postauksesta. Äitiyslomalla on ollut vaan aika ihanaa. Sellainen spesiaaliside minulla on tuohon pikkumieheen. Parin viikon päästähän palaan töihin -jaiks! Oltiin myös lomalla Queenslandissa katsastamassa uusi oma talomme -jonka näin ensimmäistä kertaa- kaupathan teimme etänä, vain mieheni näki talon livenä. Häntä siis jännitti tykkäisinkö, tietenkin tykkäsin. Aivan ihana oma koti. Neljä huonetta, kaksi loungea, keittiö, kaksi kylppäriä, joista toinen ensuite sekä uima-allas. Todellinen Australian unelma kansallispuiston kupeessa. Luultavasti siis saamme niin hyviä kuin pahoja vierailijoita, siis niin kenguruita kuin käärmeitä hehe! Olisin halunnut jäädä sinne ihan heti, niin ihana tuo talo oli.

IMG_20170320_134143

Kuten postauksen otsikko toteaa yhden jutun huomasin itsestäni lomalla ollessa. Olen liian suurkaupungistunut. Minulla on kiire koko ajan. Tätä elämä Lontoossa melkein 5 vuotta teetti ja sitten Melbourne, joka ei sekään mikään rauhallinen ole. Melbournen autokuskit ovat kamalimpia maailmassa, niin agressiivisia ja säännöistä ei välitetä tippaakaan. Muutenkin on kiire ja ruuhka aina. Sellainen valaistumiskokemus tuli, kun menin yksin ruokakauppaan lomalla. Kävelin valonnopeudella hyllyltä hyllylle, kahmin kainaloihin tarvittavat, painuin kassalle ja harmistelin mielessäni, kun oli jonoa. Aloin katsella ympärille, kun muut kävelevät leppoisasti, hengailevat hyllyillä, odottelevat kassalla katsomatta kelloaan. Jestas, tälläiseksikö olen tullut ajattelin. Queenslanderit ovat tunnettuja rauhallisesta rytmistä ja rennosta elämänasenteestaan, siellä on vielä se todellinen aussihenki ”no hurry, no worries”.

IMG_20170318_175806

Sanoin miehelleni, kun pääsin kotiin, että tästä on tultava loppu ja meidän täytyy keskittyä hidastamaan elämäämme. Rakastan sitä, että tehdään paljon, mutta se on eri asia kuin kiire. Tietysti elämme niin kutsuttuja ruuhkavuosia, mutta se ei tarkoita jatkuvaa kiirettä, pikemminkin vain sitä, että tekemistä riittää. Juttelin asiasta viikonloppuna ystäväni kanssa ja hän totesi, että jo useita vuosia takaperin ennen kuin slow life liike syntyi yksi hänen pomoistaan totesi, että liian usein, kun ihmisiltä kysytään mitä kuuluu vastaukseksi tulee ”ollut aika kiirettä”.  Tämä samainen pomo oli herättänyt kysymyksen ”milloin kiireydestä tuli sosiaalisesti hyväksyttävä vastaus, kun kysytään kuulumisia!”. Niin totta eikö? Itse huomaan vastaavani tuohon kysymykseen aivan liian usein, oikeastaan aina ”huh ollut kiire”.

IMG_20170318_093710

Ehkä minulla nyt kolmen kympin rikkouduttua on alkanut sellainen oman elämän kyseenalaistaminen. Ihailen niin ihmisiä, jotka eivät hötkyile ja joilla ei ole aina tuli hännän alla. Tuskinpa koskaan tulen olemaan rauhallinen, hidas tai täysin rento, onhan luonteeni pikemminkin spontaani, temperamenttinen ja menevä, mutta voisin pienen annoksen tuota slow lifea ottaa elämääni. Ehkä tulevaisuus Queenslandissa opettaa. Ehkä alan edes kävellä hitaammin tai vain pysähtyä katselemaan ympärille kellon sijaan.

IMG_20170319_180201

Mikään ei suoraan sanottuna ollut ihanampaa kuin kävellä aamu ja iltakävelyt rannalla lomallamme Aussien kultarannikolla. Siis se tyynen valtameren tuoksu, lämmin henkäilevä tuuli, pehmeimmistä pehmein hiekka jalkojen alla ja vaan rauhoittava horisontti ja silmänkantamattomiin ulottuvat hiekkarannat ovat jotakin niin ainutlaatuisia. Siellä mieli lepää ja niin ruumiskin. Olisinpa voinut purkittaa nuo hetket.

Banaanikakkua ja haaveilua

Olipas taas pitkä blogihiljaisuus. Ei tarkoituksella. Ensinnäkin nettikauppa on nyt auki. Kovan työn jälkeen ystäväni kanssa avasimme suomalaisten lastenvaatteiden nettikaupan täällä Ausseissa www.myarktika.com. Pitkäaikainen unelma toteutui. Nyt vain seuraavaa unelmaa kohti mikä on oma collection…Haaveilla täytyy. Sellainen olen, pää pilvissä ja haaveita kohden. Välillä onnistuu ja välillä pudotetaan pilvistä kovalle betonille. Unelmointi ja projektit ovat kuitenkin se mikä tekee elämästä niin ihanaa. Mies usein kysyy eikö mun tarvii ikinä istua ja levätä..ei kai..tai siis ainahan minä olen vetänyt kuin sata lasissa. Usein vastaankin takaisin, että mitä enemmän teen sitä enemmän saan elämässä aikaiseksi ja se jollain tapaa saa elämän tuntumaan pidemmältä. Viimeisin projekti onkin ollut suunnitella pellavavaatteita sellaiseen äiti-tytär collectioniin, joka on haaveissani toteuttaa tässä tulevaisuudessa. Onneksi mulla on sellainen bisneskaveri joka on yhtä luovan hullu, hän suunnittelee printtejä minä kaavoittelen vaatteita. Ihanaa oppia uusia taitoja ja visualisoinnin lisäksi toteuttaa niitä visioita. Alla vähän esimakua miltä näyttää.

2a3co9kustgthpbqvrwqg_thumb_730

100% pellavaa..

rx8n5hverp15dn1yccoqg_thumb_72e

zfr4ebgusjcpweptpldpwa_thumb_763

Minulla on ollut hirveä määrä mielessä sellaisia blogipostausten aiheita, mutta yksinkertaisesti ei ole ollut aikaa kirjoitella niin paljon kuin rakastankin bloggausta. Se on kuin oma pieni päiväkirja, jota voi lueskella jos vanhaksi elää. Minun ”äitiaivoni” ainakin unohtavat ihan kaiken nykyään ja on mukava palailla asioihin täältä blogin kautta. On myös luonnollisesti enemmän kiirettä, kun on kaksi lasta tosin ei niin hullua kuin kuvittelin sen olevan. Itse asiassa on ihanaa mennä iltaisin nukkumaan, kun on ihan fyysisesti poikki ympäriinsä juoksemisesta. Se, että saa lapset nauramaan ja näkee heidät onnellisena on suuri kiitos kaikesta vaikka välillä uuvuttaakin. Täällä Melbournessa kun meillä ei ole lainkaan isovanhempia auttamassa.

unadjustednonraw_thumb_723

Mun pieni aussimies…ja se kuuluisa aussilasten Toshi hattu..

Tämän postauksen päätarkoituksena olikin postata aivan mahtavan banaanimyslikakun ohje, vaikka hieman muihin aiheisiin eksyin. Suosittelen kokeilemaan, aivan loistava! Se on luonnollisesti maidoton ja munaton, kuten kaikki mitä tässä taloudessa kokkaillaan!

unadjustednonraw_thumb_718

Banaanimyslikakku

1dl öljyä
3 banaania muussattuna
1dl fariinisokeria
1tl levinsoodaa
1tl kanelia
2dl vehnäjauhoja
1 dl täysjyvävehnäjauhoja
2dl muromysliä

1. Sekoita aineet keskenään yllä olevassa järjestyksessä.
2. Kaada leipävuokaan.
3. Paista 175 asteessa n. 30 minuuttia.
NAUTI!

7pdxlmqnrkwsfakugv2ewa_thumb_765

Kiirettä ja Joulua ja Yrittäjyyttä… – Busy Times and Christmas

Minulla on ollut aivan uskomaton kiire. Ei joulun takia vaan sen vuoksi, että olen perustamassa yritystä suomalaisen ystävättäreni kanssa ja se vain imaisee mukaansa. Kun tekee jotain omaa ja sellaista mistä nauttii aika vain hujahtaa ja huomaamatta kaikki aika kuluu järjestelyjä tehden!

Joulun olimme ihan oman pikkuperheemme kera tällä kertaa. Ensimmäinen joulu seitsemään vuoteen, ettemme ole matkustaneet ja ah kuinka rentouttavaa olikaan, ettei ollut lentokenttähärdelliä jouluruuhkissa! Meillä ne kentät ovat yleensä olleet Heathrow tai Melbourne ja huh kuinka hullu meno joulunaikaan onkaan.

Sain aivan ihanan joululahjan rakkaalta mieheltäni. Hän tietää kuinka haluan kehittyä valokuvaajana eli sain uuden aivan mielettömän linssin. Sellaisen, jota ammattikuvaajat  ylistävät yhtenä parhaana linssinä mahtaviin taidekuviin. Tässä postauksessa siis hieman harjoittelukuviani…

Kohta täällä bloginkin puolella jänniä uutisia bisneksestä..siihen saakka kiirettä pitää. Anoppi saapuu pian kylään ja sitten myös yksi rakas ystäväni perheineen saapuu Suomesta Melbourneen meidän iloksemme viikoksi. En malta odottaa! Vietämme uuden vuoden täällä yhdessä! Tässä alla meidän viikon verran fiiliksiä..

unadjustednonraw_thumb_4e

unadjustednonraw_thumb_51

Tässä ihanaa vegaaniruokaa…bataattipalloja salaatin päällä!

unadjustednonraw_thumb_53

unadjustednonraw_thumb_5d

unadjustednonraw_thumb_5e

I have been so busy lately, sorry about blog silence! This Christmas we spent with just our own little family which was lovely. First no travelling Christmas for 7 years! No Heathrow or Melbourne airport rush -so amazing! I got the most amazing new lense for my camera as a Christmas present from my dear hubby. Above you can see the practice shots I have made. This lense is praised by professional photographers to be one of the favourite lenses for artistic shots! I do love it already! Soon some exciting news in my blog! Now I will go to bake some cinnamon buns with my dear daughter!