Onnekkuudesta ja sen arvostamisesta

Työelämä on onnekkuutta olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja eksyä oikeiden ihmisten seuraan. Ainakin minun tapauksessani elämäni on tehnyt varsinaisen käännöksen monessa kohtaa onnekkuuden pelatessa omaa peliään.

Olen oikeastaan hyvä esimerkki opinto-ohjauksen totaalisesta epäonnistumisesta. Olin koko kouluajan vahva matikassa, luin pitkän matikan sekä kemian lukiossa. Kun astelin opinto-ohjaajan puheille lukion viimeisenä vuonna kertoen, että aion hakea historian laitokselle Helsingin Yliopistoon ei opinto-ohjaaja kyseenalaistanut aiettani pyrkiä humanistiselle alalle. Muistan hänen todenneen, että ”pääsisithän papereilla suoraan teknilliseen korkeakouluun” -liian tylsää ajattelin. Nyt jälkikäteen ajatellen tämä on ironista olenhan päätynyt täysin teknologian alalle…

Pääsin hissan laitokselle varsin vähällä luku-urakalla ja opiskelin ensimmäisen vuoden tasaiseen tahtiin. Ala ei kuitenkaan tuntunut omalta ja olin viehtynyt alkukieliin. Päätin siis hakea teologiseen tiedekuntaan odottaen heprean, kreikan ja latinan kursseja. Pääsin sisään ja opiskelin maisteriksi varsin vauhdikkaasti käyden opiskelijavaihdossa Strasbourgissa Ranskassa. Elin tuolloin kautta, jolloin ihailin boheemia humanistista elämäntapaa, ahmin Simone De Beavoirin ja Jean Paul Sarten eksistentialistifilosofiaa, en miettinyt tulevaa saati työelämää. Valmistuttuani päätin jatkaa väitöskirjalla, sain onnekkaana rahoituksen välittömästi.

Tuolloin maailmani kuitenkin muuttui. Muutin nykyisen mieheni kanssa Lontooseen. Väitöskirjanteko etäällä muusta tutkijayhteistöstä oli vaikeaa, sitä kaipaa niitä älyllisiä keskusteluja kahvikupin ja viinilasin ääressä. Lisäksi jatkorahoituksen saaminen Suomen ulkopuolella osoittautui hyvin haasteelliseksi ja lopulta luovutin.

Tuo ensimmäinen vuosi Lontoossa oli hyvin vaikeaa. Olin vastavalmistunut, ilman työkokemusta, humanistiselta alalta, poissa kotimaastani. Tilannetta ei parantanut se, että mieheni kaikki ystävät muun maailman tapaan olivat valmistuneet yliopistosta 21-22 vuotiaina ja heillä oli jo monen vuoden työkokemus. Suurin osa heistä työskenteli investointipankeissa ja konsulttitaloissa mitä parhaimmissa rooleissa. He olivat ”high flyereita” ja minä työtön humanisti. Raaka totuus iski vasten kasvoja ja kovaa. Päädyin epätoivoissani myymään skandi designia Selfridgesille brittien minimipalkalla (joka todella oli minimipalkka!). Ylpeyteni ei kuitenkaan kestänyt palvella ylhäistömammoja, jotka kokivat voivansa kohdella ihmisia kuin roskaa. Kirjaimellisesti irtisanouduin kävelemällä ulos kesken työpäivän kohdattuani yhden näistä mammoista epämiellyttävässä tilanteessa. Hupaisaa. Kyllä. Olin neuvoton. Hain töitä epätoivoisesti, mutten saanut kutsuja edes haastatteluihin. Itsetuntoni oli koetuksella. Kuuden vuoden yliopisto-opinnot olivat tehneet minusta vain ylikoulutetun työttömän. Tämäkö oli elämäni?

Lopulta päädyin tekemään palkattoman puolen vuoden työharjoittelun. En tuolloin arvannut, että se olisi parasta mitä olen koskaan tehnyt. Kiitos miehelleni niin henkisestä kuin rahallisesta tuesta tuon puolen vuoden ajan! Tapasin mielenkiintoisia bisnesalan ihmisiä, löysin mentorin  ja opin monia taitoja käytännön työelämästä. Englannin kieleni parani ja samoin itseluottamukseni. Olin jälleen valmis työnhakumyllyyn.

Tällä kerralla tärppäsi. Pääsin mielenkiintoiseen kolmannen sektorin järjestöön töihin. Roolini muuttui ensimmäisen kuun aikana yllättäen teknologisen investoinnin myötä ja minut lähetettiin koulutukseen oppimaan tämä uusi järjestelmä, jonka tuotantoonmenosta olin yhtäkkiä vastuussa ulkopuolisten konsulttien kanssa. En tuolloin tiennyt mihin kultasuoneen onnekkaana osuin. Vajaan yhdeksän kuukauden jälkeen minut palkattiin konsulttitaloon töihin ja tulevaisuuteni näytti varsin toiselta kuin olin koskaan osannut odottaa. Seuraava vuoden sisällä olin muuttunut ”kukaan ei halua palkata minua” hakijasta yhdeksi halutuimmista resursseista Lontoon teknologiakentässä. En voinut uskoa muutosta.

Sittemmin teknologia, jonka parissa työskentelen on kasvanut yhdeksi suurimmista maailmassa ja vuotuinen konferenssi on alan suurin ja tunnetuin maailmassa. Olen tavannut työni kautta älykkäitä ja inspiroivia ihmisiä, luonut pitkäaikaisia suhteita kiinnostavien alan moniosaajien kanssa ja kasvanut ihmisenä enemmän kuin olisin osannut kuvitella.

IMG_20160412_095758

Tällä viikolla olin alani konferenssissa täällä Melbournessa mikä inspiroi minua vain yhä enemmän tekemään juuri sitä mitä nyt teen. Konferenssin päätösluennon antoi pitkän journalistin uran tehnyt Lisa Wilkinson. Wilkinsonin puhe oli mukaansatempaava, hauska ja inspiroiva. Se oli puhe naisista työelämässä, omien unelmien toteuttamisesta ja intohimosta tehdä juuri sitä mitä rakastaa.  Wilkinson korosti onnekkuuden roolia työelämässä sekä kuvasi hyvin ihmisiä, jotka rakastavat työtään niin syvästi, että kaikki ympärillä aistivat sen ja uusia mahdollisuuksia tulvii eteen.

Vertauskuva, joka puheesta jäi mitä luultavammin ikuisiksi ajoiksi mieleeni oli kommentti, jonka Wilkinson sanoi kuulleensa Mt Everestille ensimmäisinä kiivenneen Edmund Hillaryn suusta: ”Kiivetessäsi korkealle vuorelle muista jokaisella välietapilla katsoa alas ja ihailla maisemaa. Olet siellä vain kerran.” Kuten elämässä ja etenkin työelämässä, älä vain paahda eteenpäin kohti haaveita, unelmaa, pyrkien korkeammalle ja nopeasti. Pysähdy ihailemaan sitä mitä olet saavuttanut ja mitä olet jo tehnyt.

Minua tämä ajatus kosketti syvästi. Koska koin, että menetin muutamia arvokkaita työvuosia haahuillen epätietoisena tulevaisuudestani, olen vetänyt viimeiset vuodet kuin maratoonari ja kiivennyt kohti vuorenhuippua katsomatta ympärille tai alas. Kun saavuin konferenssista kotiin, pysähdyin hiljaa itsekseni miettimään.

Konferenssia seuraavana päivänä sain töissä kuulla tulevasta ylennyksestäni. Kotiin saavuttuani hengähdin. Kyyneleet olivat täyttää silmäni kiitollisuudesta, sillä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen ”katsoin alas ja pysähdyin ihailemaan maisemaa”. Se näytti uskomattomalta. Lontoossa 2010 kävellessäni hienostorouviin turhautuneena ulos Selfridgesin työntekijöiden ovesta en ikinä olisi uskonut olevani tässä nyt.  Olen ollut onnekas. Olen ollut intohimoinen. Olen unelmoinut. Olen rakastanut jokaista mahdollisuutta, joka minulle on työelämässä suotu.

Monta välietappia on varmasti vielä edessä, mutta toivon ja uskon, että osaan muistuttaa itseäni pysähtymään jokaisella etapilla ihailemaan sitä mitä olen jo saavuttanut ja minkä eteen olen tehnyt paljon töitä. Elämä on täynnä yllätyksiä, sattumia ja onnekkuutta.

DEXATI20160415175352

Advertisements

Yksi kommentti artikkeliin ”Onnekkuudesta ja sen arvostamisesta

  1. Englannissa todellakin ’prässäillään’ ammatilla, tutkinnoilla ja palkkatasolla, luultavimmin suurelta osin Englannin yhteiskuntaluokkajaon takia. Kun itse muutin Englantiiin vuonna 2000 olin hienossa tavaratalossa keittiö-osastolla töissä vuoden (ennekuin päätin mitä tehdä elämälläni). Se oli työkavereiden ja yleisen ilmapiirin osalta yksi ihanimmista työpaikoista missä olen koskaan ollut, mutta asiakkaat todellakin katsoivat ’kaupanmyyjiä’ nenän vartta pitkin. Pariin otteeseen joku tosi törkeä tyyppi jopa vähättelevästi nauroi jollekin mitä sanoin! Uskomattoman epäkohteliasta!
    Menin ekan Englannin vuoden jälkeen Englannissa yliopistoon, tein kielitieteen tutkinnon, ja siihen perään psykologian väikkärin ja mulla on nyt ihana työ Japanissa 🙂 Hienoa, että myös sinä löysit alkuvaikeuksien jälkeen oman juttusi 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s