Blogin Identiteettiongelmia

En ole aikoihin kirjoittanut blogia. Minulla on ollut totaalinen identiteettikriisi tämän blogin kanssa kolmesta syystä.

Ensinnäkin olen kyseenalaistanut jo pidemmän aikaan kuinka paljon haluan jakaa omasta elämästäni avoimesti internetissä kuvat mukaan lukien. Hieman pelottaa tuo netin mahti. Tästä syystä olen miettinyt josko sulkisin blogini vain niille, jotka pyytävät lukuoikeutta. Kun pyörittelin ajatusta mielessäni ei se tuntunut oikealta, koska koko bloggauksen idea on avoimuus ja se, että ihmiset voivat anonyymisti lukea muiden ajatuksia. Siispä päädyin blogin avoimuuteen.

Toinen ongelma on bloggauksen muuttuminen sellaiseksi kiiltokuvamaiseksi elämästä pröystäilyksi. Itse olen ollut aktiivinen blogien lukija, mutta viimeisen vuoden sisällä olen lopettanut kaikkien  lempiblogieni lukemisen. Syynä tähän on ne siloitellut photoshopatut kuvat ja epätodellisuus. Itse en photoshoppaa kuviani enkä aiokaan saa kaikki näyttää just niin kamalalta tai ihanalta kuin todellisuudessa. Toisaalta samalla minua on aina pelottanut, että jotkut lukijat saavat kuvan siitä, että elämäni maapallon toisella puolen on jotenkin hohdokasta, jos kirjoittelen ihanista jutuista, mitä olen tehnyt. Tosiasia on se, että olen naimisissa oleva täyspäiväisesti työssäkäyvä kahden pienen lapsen ja koiran äiti. Elämä on aika tasapaksua ja kaukana hohdokkaasta!

Kolmas ongelma on kielikysymys. Olin lukioaikana todella hyvä kirjoittaja ja sain paljon kommentteja opettajilta hyvästä suomen kielestäni. Nyt melkein 10 vuotta ulkomailla on turmellut kieleni. Työskentelen englanniksi ja itse asiassa luen kirjat englanniksi  (tuntuu nykyään helpommalta kuin suomi), ajattelen ja näen unet englanniksi. Suomen kieleni on taantunut ja aina kun mietin bloggaamista ajatukset tulvivat mieleeni englanniksi enkä löydä vastaavia sanoja suomeksi ja kun yritän kääntää tulee siitä kamalaa Finglishiä. Pitkän harkinnan jälkeen haluan kuitenkin pysyä äidinkielessä niin kamalaa luettavaa kun se voi toisinaan muille olla.

Joten nyt ryhdistäydyn ja jatkan tätä bloggaamista näillä periaatteilla ja uudella motivaatiolla. Antakaa armoa, jos suomen kieli on kamalaa!

Tämä vuosi on ollut todella rankka. Olemme muuttaneet omaan uuteen kotiin, pikku poikamme aloitti uudessa hoitopaikassa, tyttäremme aloitti uudessa koulussa, minä olen tehnyt töitä sata lasissa samoin mieheni ja otimme koiranpennun. Pienin lapsemme on nukkunut todella huonosti pitkään ja ollut jatkuvassa sairastelukierteessä. Meillä ei myöskään ole isovanhempia apuna lainkaan. Mieheni vanhemmat eivät asu samassa osavaltiossa ja muutenkin täällä ausseissa on todella yleistä, ettei isovanhemmat tee mitään muuta kuin nauttivat omasta elämästään ja matkustelevat. Ei ole kiinnostusta lapsenlapsiin ja se ehkä juontuu siitä, että nyt isovanhemmiksi tulleiden sukupolvi ei ole koskaan saanut apu tai luonut isovanhempisuhdetta, koska suurin osa ihmisistä tuli tänne maahanmuuttajina jostain muualta ilman tukiverkkoa. Välillä mietin kuinka paljon helpompaa arki olisi, jos voisi soittaa isovanhemmille ja pyytää hakemaan sairaan lapsen päiväkodista tai vaikka vaan viikonloppuisin saada muutama tunti omaa aikaa ilman että kuormittaa puolisoa lasten hoidolla. Meidän elämä on todella aikataulutettua ja kiireistä. Koska teemme täyttä työviikkoa, on viikonloput tärkeää perheaikaa lapsille. Kaikki toivumme lauantaina viikkoisesta maratoonista ja suunutaina valmistaudumme seuraavaan maratooniin. Välillä ihan naurattaa (ja välillä itkettää) kuinka aikataulutettua kaikki on minuutilleen ja jokainen poikkeama luo kaaoksen ellei 100% back up plääniä ole suunnitellut.

Kuten Sheryl Sanderg on todennut naiselle on tärkeä valinta kenen kanssa avioituu. Olen onnekas, koska oma aviomieheni ei ole tehnyt muuta kuin tukenut uraani ja ajoittain tehnyt uhrauksia oman uransa suhteen, jotta voin tehdä mitä haluan. Tämä kreisi kiireinen ilman apujoukkoja elettävä arki ei olisi mahdollista ilman tukevaa aviomiestä. Tämä meidän ikäluokkamme aussimiessukupolvi on arvokas tasa-arvon ja naisten töihinpaluun mahdollistaja. Omien vanhempiemme aussimiessukupolvi oli kaameaa sovinistista ja vanhanaikaista sakkia (ainakin näin suomalaisnaisen näkökulmasta!), mies kävi töissä, nainen pysyi kotona. Täällä yksi suurimpia ongelmia onkin noiden naisten köyhyys ja talous, koska he eivät koskaan käyneet töissä ja valtion tuki ei ole kovinkaan hulppea. Täällä ollaan siis Suomea yksi sukupolvi jäljessä, mutta perässä tullaan ja kovaa! Ylpeänä katselen kaveriporukkamme koti-isiä!

Toinen asia mikä on auttanut minua on hyvän työnantajan valinta. Edellinen työnantajani oli niin mieletön, että sain juosta kahdesti päivässä imettämässä nuorintani viereisessä päiväkodissa, mikä mahdollisti aikaisen töihin paluun. Nykyinen työnantajani puolestaan on tukenut arkeani sillä, että voin tehdä 2 etäpäivää viikossa mikä auttaa koulujen ja päiväkotien vienti- ja hakemiskuvioissa. Ilman tätä tukea en tiedä olisiko edes mahdollista vetää tätä arkea ilman isovanhempia tai au pairia tai jotain joka auttaa lasten haku ja viemiskuvioissa. Tai ehkä se olisi, mutta lapsilla olisi 10-tuntisia päiviä koulussa ja päiväkodissa.

Tänä vuonna on työnantajani myös edistänyt uraani kahdella tavalla. Olen saanut osallistua coaching ohjelmaan, jossa reflektoidaan omaa johtajuutta, saa tavata kaikkia todella merkittäviä firman ihmisiä sekä saa yksityistä executive coachausta (en tiedä sanaa suomeksi). Tämä on ollut minulle todella tärkeää. Olen tajunnut kuinka ylikunnianhimoinen olen töissä (ja elämässä) ja kuinka 200% teen jatkuvasti kaiken ja koetan olla superäiti ja täydellinen vaimo siinä samalla. Se coach katsoi minua kuin hullua ekassa tapaamisessa, kun selitin kuinka olemme muuttaneet maita ja kuinka olen painanut uraputkea pienten lasten kanssa (hervottomassa univajeessa) tauotta!  Oli sellainen valaistumisen hetki, että ehkä voisin tosiaan hidastaa tahtia ja pitää huolta siitä, etten uuvuta itseäni liikaa.

Toinen upea asia mitä työnantajani teki kiitokseksi tämän vuoden töistä on lähettää minut San Fransiscoon yhteen maailman suurimmista ja merkittävimmistä teknologian alan konferensseista myöhemmin tätä vuonna. Lento on bisnesluokassa ja yöpyminen luksushotellissa San Fransiscon keskustassa. Se tulee olemaan eka kahden viikon matka ihan yksin ilman lapsia 7 vuoteen plus ehkä eniten luksus matka ikinä (en itse pystyisi moista hotellia kustantamaan!). Olen niin kiitollinen tästä. Tämän maratoonielämän keskellä tuollainen breikki on tarpeen tosin tietenkin sitä varjostaa huoli ja syyllisyys siitä, että mieheni, joutuu vetämään meidän hullua arkea täällä päässä 2 viikkoa ihan yksin ilman apua. Hän tarvitsee varmasti lomaa tuon kahden viikon jälkeen!

Tässä alla hieman kuvia talostamme sisältä. Ensi kerralla kirjoittelen aiheesta, joka on ollut mielessäni pidempään. Tämä postaus oli nyt sellainen blogin eloon herättely.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s