Äitienpäivän Banaanikakku -Mother’s Day Banana Cake

IMG_20160508_171013

Hyvää äitienpäivää jokainen äiti, mummi ja isomummi!

Minulla oli mitä ihanin äitienpäivä. Luulen, että tämä päivä tuntuu vielä erityisemmältä nyt, kun sisälläni kasvaa toinen pieni elämä. Sain aamulla aamupalan sänkyyn, kasan lahjoja ja mitä koskettavimmin kirjoitetun kortin. Kävimme lounaalla läheisessä gastropubissa Coppersmith, jonka jälkeen tulimme kotiin leipomaan äitienpäiväkakkua. Tein muunnellun version Choccochillin banaanikanelikakusta ja jestas se oli tajunnanräjäyttävän hyvää. Mieheni vetäisi kolme palaa yhdeltä istumalta, tyttäreni kaksi ja minä kaksi! Niin herkullista, että tätä tehdään uudestaan ja pian. Tässä ohje. Suosittelen kokeilemaan. Voi olla, ettei tätä kakkua ole huomenna enää jäljellä…

Banaani-kanelikakku

3 dl vehnäjauhoja
1 dl kaurajauhoja
½ dl perunajauhoja
1 1/2 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljajauhetta
2 ½ tl kanelia
ripaus suolaa
2 banaania
2 ½ dl kauramaitoa
1 dl rypsiöljyä
vegaanista margariinia ja mannahiutaleita vuokaa varten

Kuorrute:
2 rkl vegaanista margariinia
2 dl tomusokeria
1 tl kanelia
2 rkl vettä

1. Kuumenna uuni 175 asteeseen.
2. Sekoita kuivat aineet yhteen.
3. Muussaa banaani toisessa kulhossa. Sekoita banaanisoseeseen kauramaito ja rypsiöljy.
4. Kaada banaani-öljy-kauramaitoseos kuivien aineiden sekaan ja sekoita hyvin.
5. Voitele irtopohjavuoka margariinilla ja pyörittele mannahiutaleissa.
6. Kaada taikina vuokaan ja paista uunin keskitasolla noin 30-35 minuuttia tai kunnes haarukkaan ei enää tartu taikinaa. Anna kakun jäähtyä hyvin.
7. Kuorruta jäähtynyt kakku. Ripottele kanelia päälle.

Nauti!

IMG_20160508_170811

Happy mother’s day! I think it felt even more special now when I have another small person growing inside my tummy. I had the most amazing day that started with the breakfast in bed, a pile of presents, cuddles and a lovely lunch in the local gastro pub Coppersmith whilst my daughter was sleeping her day time nap in her pram. After the pub lunch we came home and started baking mother’s day cake. I made the most delicious banana cake. The sign of a good cake is that my husband ate three slices in one go, my daughter went for seconds and even I had two slices straight up -the cake was super delicious! I will bake this again, soon! Below the recipe. I hope you enjoy it as much as we did!

IMG_20160508_171009

Banana Cinnamon Cake

1 1/2 cup white flour
1/2 cup oat flour
1/4 cup potato starch
3/4 cup sugar
2 tsp baking powder
2 tsp vanilla powder (vanilla sugar if you cannot find the natural vanilla powder)
2 ½ tsp cinnamon
hint of salt
2 bananas
1 1/4 cup oat milk
1/2 cup canola oil
vegan margarin and semolina to coat the cake tin

Icing:
2 tbs vegan margarin (Nuttlex in Australia)
1 cup icing sugar
1 tsp cinnamon
2 tbs water

1. Heat up oven to 175 celsius degrees.
2. Mix dry ingredients together.
3. Mash banana. Mix oil and oatmilk and mix mashed banana into the mixture.
4. Pour banana-oatmilk-oil mixture into the dry ingredients and mix well.
5. Coat the cake tin with margarin and semolina.
6. Pour the dough into the cake tin. Bake 30-35minutes or until the cake passes the fork test. Let the cake cool down.
7. Coat the cake with icing when cool. Sprinkle some cinnamon on top.
Enjoy

Sitruunatihkumuffinit -Lemon Drizzle Cupcakes

IMG_20160425_143328
Tänään pidin suuren leivontapäivän. Tein sitruunakuppikakkuja sekä kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni kotitekoista tippaleipää. Molemmat onnistuivat niin upeasti, että haluan jakaa molemmat reseptit täällä blogissani. Molemmat reseptit ovat munattomia, itse asiassa vegaaneja ja en ollut uskoa makuhermojani, sillä ne maistuivat aivan samalta kuin ei vegaaniset.

Suomalaiselle täytynee ensiksi selittää, että on suuri ero sitruunamuffinilla ja nk.lemon drizzle kakulla. Lemon drizzle nimitys tulee siitä, että muffineiden tai kakun päälle kaadetaan ihanaista sitruunasokerisekoitusta -tihkua-, mikä ei vain tee kakuista kosteita, mutta antaa myös aivan ihanan kirpakan loppusilauksen. Kyseessä ei siis ole mikä vain sitruunamuffini!

Tähän lemon drizzle kakkuun liittyy yksi elämäni ihanin muisto. Tyttäreni synnytys. Synnytyksen jälkeen sairaalassa lemon drizzle kakku oli ensimmäinen mitä pistin suuhuni. Oli valtava energiantarve parin tunnin synnytysurakan jälkeen ja siinä onnellisuuden huurussa pieni nyytti kainalossa söin lemon drizzle kakkua ja se maistui parhaalta ikinä. Nostalgista, mutta olen halunnut siitä lähtien kotona leipoa kyseistä herkkua, tosin en ole saanut aikaiseksi kuin vasta nyt. Loin reseptin itse googlailemalla parhaita reseptejä ja tehden siitä sitten vegaaniversion. Maku oli niin kohdillaan että huh! Suosittelen testaamaan! Tässä siis tulee Pian ”sitruunatihku” muffinit.

Kuusi kuppikakkua:
1dl rypsiöljyä
1-2 dl kauramaitoa
1/4tl vaniljajauhetta
1/2dl sokeria
1tl ruokasoodaa
1tl leivinjauhetta
2 1/2 dl jauhoja (mielellään self raising)
2 sitruunankuoret raastettuna
1 sitruunan mehu

Sitruunatihku päälle:
1/2dl sokeria
1 sitruunan mehu

1. Sekoita öljy ja kauramaito. Lisää vaniljajauhe, sokeri, ruokasooda ja leivinjauhe.
2. Lisää 1 1/2 dl jauhoja.
3. Lisää sitruunan raastetut kuoret sekä mehu.
4. Lisää loput jauhoista (1dl).
5. Kaavi lusikalla muffinivuokiin ja paista 180 asteessa n. 10 minuuttia kunnes ruskeita.
6. Sekoita sokeri ja sitruunamehu yhteen sekä kaada uunituoreiden muffinien päälle useaa kertaan, jotta jokainen muffini saa ihanan sitruunatihkun ja kosteuden.
Nauti!

Lemon drizzle cake captures one of my fondest and most precious memories -having my first child. Lemon drizzle cake was the first thing I ate after labour and it tasted so good. Ever since I have been meaning to make it but I have not, until today. This recipe is super tasty and vegan too. I hope you enjoy it as much as I did!

Six cupcakes:
1/2 cup canola oil
1/4 oat milk
1/4 tsp vanilla powder or vanilla sugar
1/4 cup sugar
1tsp baking soda
1 tsp baking powder
1 1/4 cup self raising flour
zest of 2 lemons
juice of 1 lemon

Drizzle:
1/4 cup sugar
zest of 1 lemon

1. Mix oil and oat milk together.
2. Add vanilla powder, sugar, baking soda and baking powder.
3. Add 1 1/4 cup of self raising flour.
4. Add lemon zest and juice.
5. Add rest of the flour (1/2 cup) and mix well.
6. Pour to the cupcake tray and bake in 180 celsius degrees for 10 minutes until golden.
7. Mix sugar and lemon juice and pour on the top of the cupcakes multiple times right after taking them out from the oven to make them moist and drizzly!

 

Onnekkuudesta ja sen arvostamisesta

Työelämä on onnekkuutta olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja eksyä oikeiden ihmisten seuraan. Ainakin minun tapauksessani elämäni on tehnyt varsinaisen käännöksen monessa kohtaa onnekkuuden pelatessa omaa peliään.

Olen oikeastaan hyvä esimerkki opinto-ohjauksen totaalisesta epäonnistumisesta. Olin koko kouluajan vahva matikassa, luin pitkän matikan sekä kemian lukiossa. Kun astelin opinto-ohjaajan puheille lukion viimeisenä vuonna kertoen, että aion hakea historian laitokselle Helsingin Yliopistoon ei opinto-ohjaaja kyseenalaistanut aiettani pyrkiä humanistiselle alalle. Muistan hänen todenneen, että ”pääsisithän papereilla suoraan teknilliseen korkeakouluun” -liian tylsää ajattelin. Nyt jälkikäteen ajatellen tämä on ironista olenhan päätynyt täysin teknologian alalle…

Pääsin hissan laitokselle varsin vähällä luku-urakalla ja opiskelin ensimmäisen vuoden tasaiseen tahtiin. Ala ei kuitenkaan tuntunut omalta ja olin viehtynyt alkukieliin. Päätin siis hakea teologiseen tiedekuntaan odottaen heprean, kreikan ja latinan kursseja. Pääsin sisään ja opiskelin maisteriksi varsin vauhdikkaasti käyden opiskelijavaihdossa Strasbourgissa Ranskassa. Elin tuolloin kautta, jolloin ihailin boheemia humanistista elämäntapaa, ahmin Simone De Beavoirin ja Jean Paul Sarten eksistentialistifilosofiaa, en miettinyt tulevaa saati työelämää. Valmistuttuani päätin jatkaa väitöskirjalla, sain onnekkaana rahoituksen välittömästi.

Tuolloin maailmani kuitenkin muuttui. Muutin nykyisen mieheni kanssa Lontooseen. Väitöskirjanteko etäällä muusta tutkijayhteistöstä oli vaikeaa, sitä kaipaa niitä älyllisiä keskusteluja kahvikupin ja viinilasin ääressä. Lisäksi jatkorahoituksen saaminen Suomen ulkopuolella osoittautui hyvin haasteelliseksi ja lopulta luovutin.

Tuo ensimmäinen vuosi Lontoossa oli hyvin vaikeaa. Olin vastavalmistunut, ilman työkokemusta, humanistiselta alalta, poissa kotimaastani. Tilannetta ei parantanut se, että mieheni kaikki ystävät muun maailman tapaan olivat valmistuneet yliopistosta 21-22 vuotiaina ja heillä oli jo monen vuoden työkokemus. Suurin osa heistä työskenteli investointipankeissa ja konsulttitaloissa mitä parhaimmissa rooleissa. He olivat ”high flyereita” ja minä työtön humanisti. Raaka totuus iski vasten kasvoja ja kovaa. Päädyin epätoivoissani myymään skandi designia Selfridgesille brittien minimipalkalla (joka todella oli minimipalkka!). Ylpeyteni ei kuitenkaan kestänyt palvella ylhäistömammoja, jotka kokivat voivansa kohdella ihmisia kuin roskaa. Kirjaimellisesti irtisanouduin kävelemällä ulos kesken työpäivän kohdattuani yhden näistä mammoista epämiellyttävässä tilanteessa. Hupaisaa. Kyllä. Olin neuvoton. Hain töitä epätoivoisesti, mutten saanut kutsuja edes haastatteluihin. Itsetuntoni oli koetuksella. Kuuden vuoden yliopisto-opinnot olivat tehneet minusta vain ylikoulutetun työttömän. Tämäkö oli elämäni?

Lopulta päädyin tekemään palkattoman puolen vuoden työharjoittelun. En tuolloin arvannut, että se olisi parasta mitä olen koskaan tehnyt. Kiitos miehelleni niin henkisestä kuin rahallisesta tuesta tuon puolen vuoden ajan! Tapasin mielenkiintoisia bisnesalan ihmisiä, löysin mentorin  ja opin monia taitoja käytännön työelämästä. Englannin kieleni parani ja samoin itseluottamukseni. Olin jälleen valmis työnhakumyllyyn.

Tällä kerralla tärppäsi. Pääsin mielenkiintoiseen kolmannen sektorin järjestöön töihin. Roolini muuttui ensimmäisen kuun aikana yllättäen teknologisen investoinnin myötä ja minut lähetettiin koulutukseen oppimaan tämä uusi järjestelmä, jonka tuotantoonmenosta olin yhtäkkiä vastuussa ulkopuolisten konsulttien kanssa. En tuolloin tiennyt mihin kultasuoneen onnekkaana osuin. Vajaan yhdeksän kuukauden jälkeen minut palkattiin konsulttitaloon töihin ja tulevaisuuteni näytti varsin toiselta kuin olin koskaan osannut odottaa. Seuraava vuoden sisällä olin muuttunut ”kukaan ei halua palkata minua” hakijasta yhdeksi halutuimmista resursseista Lontoon teknologiakentässä. En voinut uskoa muutosta.

Sittemmin teknologia, jonka parissa työskentelen on kasvanut yhdeksi suurimmista maailmassa ja vuotuinen konferenssi on alan suurin ja tunnetuin maailmassa. Olen tavannut työni kautta älykkäitä ja inspiroivia ihmisiä, luonut pitkäaikaisia suhteita kiinnostavien alan moniosaajien kanssa ja kasvanut ihmisenä enemmän kuin olisin osannut kuvitella.

IMG_20160412_095758

Tällä viikolla olin alani konferenssissa täällä Melbournessa mikä inspiroi minua vain yhä enemmän tekemään juuri sitä mitä nyt teen. Konferenssin päätösluennon antoi pitkän journalistin uran tehnyt Lisa Wilkinson. Wilkinsonin puhe oli mukaansatempaava, hauska ja inspiroiva. Se oli puhe naisista työelämässä, omien unelmien toteuttamisesta ja intohimosta tehdä juuri sitä mitä rakastaa.  Wilkinson korosti onnekkuuden roolia työelämässä sekä kuvasi hyvin ihmisiä, jotka rakastavat työtään niin syvästi, että kaikki ympärillä aistivat sen ja uusia mahdollisuuksia tulvii eteen.

Vertauskuva, joka puheesta jäi mitä luultavammin ikuisiksi ajoiksi mieleeni oli kommentti, jonka Wilkinson sanoi kuulleensa Mt Everestille ensimmäisinä kiivenneen Edmund Hillaryn suusta: ”Kiivetessäsi korkealle vuorelle muista jokaisella välietapilla katsoa alas ja ihailla maisemaa. Olet siellä vain kerran.” Kuten elämässä ja etenkin työelämässä, älä vain paahda eteenpäin kohti haaveita, unelmaa, pyrkien korkeammalle ja nopeasti. Pysähdy ihailemaan sitä mitä olet saavuttanut ja mitä olet jo tehnyt.

Minua tämä ajatus kosketti syvästi. Koska koin, että menetin muutamia arvokkaita työvuosia haahuillen epätietoisena tulevaisuudestani, olen vetänyt viimeiset vuodet kuin maratoonari ja kiivennyt kohti vuorenhuippua katsomatta ympärille tai alas. Kun saavuin konferenssista kotiin, pysähdyin hiljaa itsekseni miettimään.

Konferenssia seuraavana päivänä sain töissä kuulla tulevasta ylennyksestäni. Kotiin saavuttuani hengähdin. Kyyneleet olivat täyttää silmäni kiitollisuudesta, sillä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen ”katsoin alas ja pysähdyin ihailemaan maisemaa”. Se näytti uskomattomalta. Lontoossa 2010 kävellessäni hienostorouviin turhautuneena ulos Selfridgesin työntekijöiden ovesta en ikinä olisi uskonut olevani tässä nyt.  Olen ollut onnekas. Olen ollut intohimoinen. Olen unelmoinut. Olen rakastanut jokaista mahdollisuutta, joka minulle on työelämässä suotu.

Monta välietappia on varmasti vielä edessä, mutta toivon ja uskon, että osaan muistuttaa itseäni pysähtymään jokaisella etapilla ihailemaan sitä mitä olen jo saavuttanut ja minkä eteen olen tehnyt paljon töitä. Elämä on täynnä yllätyksiä, sattumia ja onnekkuutta.

DEXATI20160415175352

Sosiaalinen media ei-coolia ja teknologiakauhistus?

Kun Facebookin valtakausi alkoi oli coolia päivittää statuksia joka sekunti. Jopa äidit, isät, mummit, papat ja kummin kaimat liittyivät Naamakirjaan, koska se oli coolia. Sitten tuli Instagram. Google+ yritti kilpailla omalla vaihtoehdollaan. Tietenkin siinä sivussa Twitter sekä LinkedIn vain kasvoivat. Viimeisimpänä villityksenä tuli Snapchat.

Nyt huomaa ympärillä selkeän muutoksen ja ääripään, on tavallaan coolia olla kriittinen tai vihamielinen sosiaalista mediaa ja teknologiaa kohtaan. On coolia, ettei jaa yksityisyyttään internetissä vaan astuu sen ulkopuolelle. Deletoidaan Naamkirjan tili ja sitte elvytetään se takaisin, sitten deletoidaan puolet kavereista ja sitten taas lisätään osa takas, ei liitytä Instagramiin, boikotoidaan Snpachattia, suojataan profiilit. Ihan kuin kamppailua huonossa suhteessa kumppanin kanssa, bänät ja takasin yhteen ja taas erilleen.

Itse teknologian parissa työskentelevänä promoan paljon erilaisia teknologiaratkaisuja sekä pilvipalveluita. Itse bloggaan lähes päivittäin. Olen myös ahkera blogien seuraaja, päivitän yhä Naamakirjaa niin ei-coolia kuin se joidenkin mielestä on, olen Instagramissa -itse asiassa kahdella eri tilillä-, seuraan Twitteristä ja LinkedInistä oman alani kuumimpia uutisia ja linkkejä pysyäkseni ajan hermoilla päivittäin. Olen se kamala äiti, joka ottaa kuvan lapsestaan kesken herkän hetken eikä huomio lastaan sinä sekuntina, kun  postaa sen Instaan ja Naamaan!

IMG_20151217_141945

Tuntuu, että vihamielisyydessä on kaksi kuppikuntaa. Ne, jotka taistelevat teknologian läsnäoloa vastaan ja haluavat kännykät pois ja huomion ihmisiin, koska viimeisin tutkimus sanoo, että on pahasta olla kännykässä, kun on ihmisiä ympärillä. Sitte on se kuppikunta, joka ehkä vihaa sosiaalista mediaa kateussyistä. Onhan se kateellisen ihmisen kauhistus, kun jonkun Instatili tai blogi on täynnä mitä upeimpia kuvia paratiisilomista, postauksia merkkilaukuista ja vaatteista mallina bloggaaja täydellisine hiuksineen. Tästähän on kirjoitettu mediassa jo paljon.

IMG_20151205_131241-2

Melbourne

Itseni on ollut jotenkin vaikea ymmärtää tätä vihamielisyyttä tai kritiikkiä. Ehkä päällimmäisenä siksi, etten koe kykyni olla läsnä kärsivän. Tarvitsen aikaa itsekseni ja jos en bloggaisi, selaisi Intagramia tai lukisi blogeja vetäytyisin muin keinoin, luultavasti kirjoittamaan päiväkirjaa tai kutomaan. Sosiaalisen median aiheuttamaa kateutta tai ahdistusta en myöskään oikein ole ymmärtänyt, sillä en ole koskaan tuntenut kateutta ketään tai mitään kohtaan. Tiedän, kuulostaa ehkä tekopyhältä, mutten vain syystä tai toisesta ole koskaan halunnut kenenkään omaa elämää, kroppaa, omaisuutta tai puolisoa, vain juuri omani. (Edes jotakin vanhempieni kasvatuksessa siis meni superisti nappiin tässä heh.) Lisäksi en ole koskaan ollut mitenkään yksityisyyttäni suojeleva persoona, jos olisin tuskin pitäisin tätä blogia. Haluan heittää itseni likoon sellaisena kuin olen, ota tai jätä, inhoa tai tykkää.

IMG_20151107_091230

Sosiaalinen media näyttää toimivan kuin mikä tahansa addiktio, liika on liika, jotkut eivät hallitse mikä on kohtuullinen määrä saati näe milloin haittavaikutukset ilmenevät itsessä tai ympärillä.  Itse olen pieneltä Suomen paikkakunnalta kotoisin ja minusta on ihana seurata mitä omat alakoulun ja yläasteen luokkakaverit tekevät nykyään. Kaveripiirini on myös pirstoutunut melkoisen ympäri maailmaa ja näin ruuhkavuosien aikaan on kaiken kiireen keskellä vaikeaa löytää aikaa yksittäisiin viesteihin niin paljon kuin niitä suosinkin. On siis mitä arvokkainta seurata mitä ystävät ympäri maailmaa puuhailevat kuvin Naamassa ja Instassa. Tuntuu, etten missaa ihan niin paljon ollessani toisaalla. Parasta on Whatsup, jossa voi luoda ryhmiä ja viestittää kaikille kaveriporukan tai perheen jäsenille. Hauskimpia ovat viestit siskoni ja veljeni kanssa, kun ääniviestein mölisemme toisillemme jotakin päätöntä.

Ehkä arvostan tätä kaikkea niin paljon, sillä olen hyvin kaukana kotoa. Mieheni mummi saapui Britanniasta Australiaan hyvin nuorena ja meni kotiinsa Lontooseen ensimmäisen kerran yli 20 vuoden jälkeen. Puhelimella soittaminen oli liian kallista, kirjeet kestivät pitkään, sähkeet olivat ainoa pikainen keino ottaa yhteyttä. Muutto Australiaan oli tuolloin kuin katoaminen oman perheensä elämästä.

IMG_20160305_121005

Vanha sähketoimisto Beechworthissa Victoriassa.

Minusta on ihanaa elää aikakaudella, jolloin etäisyydet tuskin merkitsevät. Minulle sosiaalinen media ja teknologia on helpotus ei ahdistus. Jos ei kiinnosta olla online painan nappia ja suljen kännykän. Elämä jatkuu niinkuin ennenkin.

IMG_20160307_094808 (1)

Canberra Suomen Suurlähetystö

Sosiaalista päivänjatkoa missä ikinä sitä vietättekin!

Ajatuksia Onnellisuudesta

Lapsena oli jotenkin helppo olla onnellinen. Äitini kertoo minun usein sanoneen, että minulla oli ”riemukas olo”. Aloin miettiä onnellisuutta, kun viime viikonloppuna yllättäen kolmivuotiasta tyttäreni totesi ”olen onnellinen”. Vastasin, että ”sepä ihanaa vai onnellinen” ja tyttäreni jatkoi lausetta sanoen ”äiti on onnellinen”. Totta, olen onnellinen tajusin. Lapsihan huomaa tällaiset pienet asiat hyvin herkästi ja aistii vanhempiensa mielentilat joskus paremmin kuin he itse.

IMG_20160313_113509

Mistä tuo onnellisuuden tunne sitte tulee ja mitä se on. Ranskan vaihto-oppilas vuoteni jälkeen olin levoton sielu. Kotiin Suomeen palattuani haikailin vain paluusta Ranskaan tai ylipäänsä matkustelusta ympäriinsä. En ollut jotenkin tyytyväinen Suomessa. Kun tapasin nykyisen mieheni ja asuimme Suomessa me molemmat haikailimme muualle milloin Sveitsiin, milloin Ranskaan, Britteihin tai Australiaan. Muutettuamme Lontooseen ei tuo levottomuus meistä kummastakaan kadonnut ja yhä kaipailimme aina jonnekin muualle missä olimme. Usein puhuimmekin siitä miksi aina haikailemme muualle vaikka kaikki on todella hyvin. Minussa tuo levottomuus oli Suomessa kaipuuta muualle ja muualla ollessa kaipuuta takaisin kotiin Suomeen. Irrationaalista, mutta niin totta. Nyt jälkikäteen ajattelen, että tuo haikailu ja kaipuu jostakin oli ei niinkään onnettomuuden tunnetta vaan toisin päin, emme kokeneet täyttä onnellisuuden tunnetta päivittäin. Syytä tähän on vaikea määrittää, sillä kaikki oli niin hyvin kuin olisi voinut kuvitella, ei itse asiassa kovinkaan toisin kuin nyt. Alettuamme puhua muutosta Australiaan puhuimme myös jälleen tästä meissä molemmissa asuvasta levottomuudesta. Kai me molemmat tiedostimme, että oli riski, että muuttaisimme Ausseihin, toiselle puolelle maailmaa ja yhä kaipaisimme toisaalle ja pakkaisimme pienen kotimme jälleen muutaman vuoden päästä.

IMG_20160207_122924

Toisin kävi, kohta puolitoista vuotta on vierähtänyt täällä. Ensimmäistä kertaa tuo levottomuus on poissa meistä molemmista ja juuri täällä juuri nyt on hyvä olla. Aamuisin on hyvä olla, illalla voi mennä levollisena nukkumaan, päivisin hymyilyttää pienetkin asiat. Eniten tunnen kiitollisuutta. Kiitollisuutta olla tässä maassa, ihanien ihmisten ympärillä pienen perheeni kanssa. Onnellisuus ainakin minulle on tuon minussa asuneen levottomuuden ja muualle kaipuun poissaoloa, kykyä elää tässä hetkessä juuri nyt kiitollisena kaikesta mitä minulla on.

IMG_20160117_182338

Useana aamuna viimeisen puolen vuoden aikana olen kävellyt töihin ja kokenut tuon lapsena kokemani ”riemukkaan” tunteen jälleen. On tehnyt mieli tekstata omalle äidille.

Tämä äiti on onnellinen, riemukas, juuri täällä, juuri nyt.

IMG_20160126_113001

Onnellista ja riemukasta päivänjatkoa!

Parenting and toddler activities in North London -Taaperon aktiviteetteja Pohjois-Lontoossa

I have enjoyed my every day life in London with our little daughter since we came back from Finland. I have done something lovely every day, I have either seen my friends or taken my daughter to some activity, sometimes doing both. Usually every morning in the week I take my daughter to some class. They all vary from music and dancing to toddler gymnastics. She loves them all (and I love them too!). Our daughter is such a social little butterfly, active and adventurous. This morning my 20-month old daughter told me not to assist her as she wanted to walk on the beam all by herself. She did it without any mistakes, she confidently just walked  on the narrow beam and did not fall down once, my little gymnast! I know, how funny is this, when I did gymnastics and was in the Finnish junior national team I always swore that my child -if I was to have one- would never do artistic gymnastics, at least not at the competitive level as I did..and here I am seeing the same glow in my daughter’s eyes when she gets onto the beam as I did when I was taken to my first gymnastics training. How could I say no. I probably won’t.

Anyway, as a tip for you all, if any of you is living in North London the following classes are great: Movers and Shakers, Tumble Tots and Monkey Music. My daughter absolutely loves all of these activities. In general she is extremely kind with other kids, she is not possessive at all and even now when her ”mine” -phase is going on, she is always sharing toys with other kids. I have to say I feel extremely proud. I think this is not only a natural characteristic of her personality but also a result of her having been surrounded with other kids on daily basis since she was a baby, attending various classes or having regular play dates with other children. It was amazing to see when my Finnish friend was visiting us that her son and our daughter played hours and hours together, hugging and kissing and there were no sharing issues or toddler fights. We were both looking at our children with mother’s pride in our eyes.

I have been thinking of children’s social skills a lot lately and I have to admit I get very sad when I see toddlers who don’t know how to play with other kids or are extremely possessive or coping badly socially. It must be horrible, embarrassing and make parents’ life really difficult as every play date ends up being a nightmare and it is just easier to stay at home than confront the situation. I always thought that our difficulties with allergies were tough but now I see everything in a different perspective, allergies are a small little complication in our every day life compared to social difficulties toddlers may have. I think a socially difficult toddler would be my worst nightmare as I love being with other people so much and my husband is the same.  I cannot wait for us to move to Melbourne and hang out with all our dear friends with children. I love parties, hosting people and invite people with kids to our house and we genuinely enjoy family gatherings. This is why I feel blessed to have a daughter who loves it too.

One more activity trip. If it is a rainy day and we have no play date scheduled (which is rare) I take my daughter to Little Dinosaur. It is a wonderful indoor soft play adventure play ground. It has a cafe attached to it so you can sip your coffee whilst your toddler is discovering the play ground. When I went there my daughter was so fascinated with other kids that I was just looking, admiring and thinking I should have asked some of my friends to come to have a coffee with me!

Here are some pictures of Little Dinosaur.

IMG_20141029_095349

There are two areas, one for babies and younger toddlers and one for bigger toddlers.

IMG_20141029_095337

Our daughter was still in younger toddlers area as she is so tiny.

IMG_20141029_095028

These pictures were taken before it got so busy that there was no spare space on the playground!

Have a great Wednesday. Our nanny is looking after our daughter tonight so I am having a date night with my dear husband again! Such a treat!

Next recipe will be the pumpkin pie!

Walking socks -Tepsuttelua sukin

ca09e4fa-8adf-44d4-9260-4ae205172fc2_jpegIn England most of the mothers make their babies wear shoes all the time. Shoes? I could not believe my eyes when I saw some three month old babies in uncomfortable shoes. Do you know that babies are also force to wear shoes here in the nursery too?!!

I know if your baby starts walking early and does not wear shoes her feet will become flat and not beautifully formed. I certainly know that, I started walking super early myself and my sister even earlier and we both have what we call in Finland ”lättäjalka” – literally flat foot. Only thing my eight month old wants to do nowadays is walking. She wants me to walk her around the house and discover rooms and decide the direction herself. She pulls herself up and starts walking with support like a daredevil. I have been desperately looking for socks with rubber bottom but here in England it is not that easy to find those as instead of socks with grid the babies wear shoes. Luckily in Belgium I found amazing rubber socks, in fact they are so fantastic that I have not seen anything like that ever before. The socks have an actual thick rubber bottom that is flexible, bendy, folds with the foot and keeps the grid. I don’t think you can order them online (unfortunately) but if you end up in Belgium check out this store called Veritas. These baby socks are without comparison, they are wonderful! Plus they look cute!

Hope you have had a great Saturday, I had, our dear friends were visiting and it was so nice to see them!


Englannissa äidit laittavat vauvansa kulkemaan kengissä jo ennen kuin he ovat lähelläkaan kävelyikää.  Kengät? En voinut uskoa kun näin kolmekuiset vauavt kengissä! Tämän lisäksi, päivähoidossa täällä vauvat -jopa alle yksivuotiaat- pakotetaan pitämään kenkiä jalassa koko päivän.

Tiedän kyllä, että jos vauva lähtee aikaisin kävelemään riski lättäjalkojen kehittymiselle on suuri. Itse kävelin kymmenkuisena ilman tukea, siskoni yhdeksänkuisena ja molemmillaa meillä on lättäjalat. Oma tyttäreni on samanlainen, nyt kahdeksankuisena ainoa asia mitä hän haluaa tehdä on kävellä ympäri taloa! Hän vetää itsensä pystyyn ja kävelee pitkin tukia kuin mikäkin rämäpää. Olen siis yrittänyt etsiä hyviä jarrusukkia, mutta niiden löytyminen tästä maasta on lähes mahdotonta. Onneksi matkustinne Belgiaan ja löysin ihania jarrusukkia, joissa on superpaksu muovinen taipuisa pohja -täydelliset rämäpää tyttärelleni!!! Tsekatkaa siis kauppa Veritas, valitettavasti tuotteita ei voi tilata netin kautta, mutta jos eksytte Belgiaan suosittelen kyseistä putiikkia lämpimästi, siella on myös ihania naisten vaateteita, koruja, sukkia ym.

Toivottavasti viikonloppunne on ollut ihana, minulla on ollut rentouttava lauantai ja ihanat ystävämme olivat kylässä mikä piristi päivää!