Jurassic World Näyttely Melbourne Museum -Jurassic World Exhibition

Viime viikonloppuna päätimme suunnata Jurassic World näyttelyyn Melbourne museumiin. Olen ollut dinosaurus fani 5-vuotiaasta saakka, jolloin kerroin kaikille kavereilleni ja aikuisille, että minusta tulisi isona paleontologi. Isäni ja äiti hamstrasivat kaikki mahdolliset dinosaurus kirjat luettavakseni, useimmat niistä englanninkielisiä sillä dinosaurusbuumi ei ollut vielä 80-luvun lopulla virallisesti iskenyt Suomeen. Jurassic Park on yhä lempielokuvani ja se saa nostalgisesti silmäni kostumaan ja kylmät väreet pitkin ihoani yhä tänäkin päivänä. Ei minusta paleontologia tullut. Suurin syy tähän oli, ettei Helsingissä tarjottu palentologiaa pääaineena vaan se oli geologian pieni sivuaine. Nyt kun olen Ausseissa voisin ehkä lukeakin paleontologiaa ihan oikeasti ,kun täällä sitä tarjotaan laajempana oppiaineena! Ehkä hieman myöhäistä kaivausretkille…

Takaisin näyttelyyn . Se oli upea. Oikeastaan elämys. Kierros oli kuin matka Jurassic Parkin halki. Se alkoi matkalla laivassa kohti saarta, jonka jälkeen astutaan portista sisään, kierros sisälsi niin liikkuvat dinosaurukset kuin labran.

IMG_20160423_143650

IMG_20160423_144336

IMG_20160423_144814

IMG_20160423_144222

Lapsille liikkuvat dinot olivat mykistävä kokemus.

IMG_20160423_150311

IMG_20160423_145919

Se oli myös upea kokemus näin aikuisellekin, joten lämpimästi suosittelen suuntaamista kyseiseen näyttelyyn jos olet Melbournessa ja jos et ole ja näyttely tulee kotikaupunkiisi mene ihmeessä katsomaan!

I used to be a big dinosaur fan since I was 5 years old. Dinosaur boom had not officially hit Finland yet at the time so my parents bought all the possible English speaking dinosaur books for me to read as there were hardly any Finnish ones. I claimed I would become a paleontologist, I never did unfortunately, the main reason being that it was not offered as a main subject at the University of Helsinki.  I still love Jurassic Park movie and it makes me feel nostalgic. This Jurassic World exhibition was fantastic not only for kids but for adults too. It is a journey that starts from the ferry that takes people to the island, you enter the gates and see moving dinos and the laboratory. It has been done very well. It is short enough for kids to stay focused but long enough to be worth the ticket money. I warmly recommend to go!

Peruslauantaita Melbournessa…-Basic Saturday in Melbourne

Melbourne on mahtava kaupunki. Jotenkin joka viikonloppu on sellainen olo, että ei ihme, että kaupunki on valittu yhdeksi maailman asuttavimmista ja miellyttävimmistä kaupungeista. Aina on jotain jännää tehtävää tai nähtävää, ruoka on mahtavaa ja eri eurooppalaiset kulttuurit kohtaavat mitä ihastuttavimmalla tavalla.
IMG_20160423_095639

Meidän aamu alkoi lettujen paistolla, sitten suuntaisin South Melbourne markkinoille hakemaan aamiaista kuten traditioihin kuuluu. Lempileipomoni on markkinoiden ytimessä toimiva ranskalainen patisserie Agathe. Voin suoraan sanoa, että tämän leipomon croissantit ovat parhaita, joita olen ausseissa maistanut. Hyviä croissanteja olen etsinyt urakalla, sillä usein ne ovat täällä pehmeitä ja tylsänmakuisia. Agathen eivät. Paikka on niin suosittu, että ensimmäinen iso satsi croissantteja tänä aamuna oli loppuunmyyty jo aamutuimaan. Odotin hartaasti seuraavaa ja sainkin uunituoreet croissantit aamiaiseksi mukaan -jumalaista!

IMG_20160423_095633

IMG_20160423_095913

IMG_20160423_095908

Aamupalan jälkeen oli siman valmistuksen vuoro yhdessä tyttäreni kanssa. Ensi viikonloppuna haluan tehdä munkkeja ja tippaleipää. Kun sima jäi tekeytymään, suuntasimme ulos kohti Lygon streetiä, joka on italialainen alue Melbournessa. Katu on täynnä mitä mahtavimpia italialaisia ravintoloita. Menimme empimättä suosikkipaikkaamme D.O.C, joka on samalla ravintola ja deli.

IMG_20160423_133452

IMG_20160423_130742

Ruoka on uskomatonta sekä matkaan tarttuu aina jotakin ihanaa delistä. Tällä kertaa upeaa erikoispastaa, oliivilevitettä, korkealaatuista oliiviöljyä ja akaasiahunajaa! Minä söin herkullista pinjansiemen-mustariisisalaattia.

IMG_20160423_133803

Mieheni söi kielihermoja hemmottelevaa herkkusienipastaa.

IMG_20160423_133759

Ruokailun jälkeen suuntasimme Melbournen museoon katsomaan Jurassic World näyttelyä, josta kirjoitan ensi postauksessa, sillä se oli aivan uskomattoman upea erikoisefekteineen! Tyttäreni hihkui innosta.

IMG_20160423_140808

Ihana päivä jälleen. Täällä on pitkä viikonloppu ANZAC päivän vuoksi, joten maanantaikin on vapaa. Ihanaa perheaikaa siis kolme päivää edessä, luksusta! Huomenna suuntaamme patikoimaan pinkikin kera You Yangs vuorelle.  Ihanaa lauantaipäivää kaikille!

Onnekkuudesta ja sen arvostamisesta

Työelämä on onnekkuutta olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja eksyä oikeiden ihmisten seuraan. Ainakin minun tapauksessani elämäni on tehnyt varsinaisen käännöksen monessa kohtaa onnekkuuden pelatessa omaa peliään.

Olen oikeastaan hyvä esimerkki opinto-ohjauksen totaalisesta epäonnistumisesta. Olin koko kouluajan vahva matikassa, luin pitkän matikan sekä kemian lukiossa. Kun astelin opinto-ohjaajan puheille lukion viimeisenä vuonna kertoen, että aion hakea historian laitokselle Helsingin Yliopistoon ei opinto-ohjaaja kyseenalaistanut aiettani pyrkiä humanistiselle alalle. Muistan hänen todenneen, että ”pääsisithän papereilla suoraan teknilliseen korkeakouluun” -liian tylsää ajattelin. Nyt jälkikäteen ajatellen tämä on ironista olenhan päätynyt täysin teknologian alalle…

Pääsin hissan laitokselle varsin vähällä luku-urakalla ja opiskelin ensimmäisen vuoden tasaiseen tahtiin. Ala ei kuitenkaan tuntunut omalta ja olin viehtynyt alkukieliin. Päätin siis hakea teologiseen tiedekuntaan odottaen heprean, kreikan ja latinan kursseja. Pääsin sisään ja opiskelin maisteriksi varsin vauhdikkaasti käyden opiskelijavaihdossa Strasbourgissa Ranskassa. Elin tuolloin kautta, jolloin ihailin boheemia humanistista elämäntapaa, ahmin Simone De Beavoirin ja Jean Paul Sarten eksistentialistifilosofiaa, en miettinyt tulevaa saati työelämää. Valmistuttuani päätin jatkaa väitöskirjalla, sain onnekkaana rahoituksen välittömästi.

Tuolloin maailmani kuitenkin muuttui. Muutin nykyisen mieheni kanssa Lontooseen. Väitöskirjanteko etäällä muusta tutkijayhteistöstä oli vaikeaa, sitä kaipaa niitä älyllisiä keskusteluja kahvikupin ja viinilasin ääressä. Lisäksi jatkorahoituksen saaminen Suomen ulkopuolella osoittautui hyvin haasteelliseksi ja lopulta luovutin.

Tuo ensimmäinen vuosi Lontoossa oli hyvin vaikeaa. Olin vastavalmistunut, ilman työkokemusta, humanistiselta alalta, poissa kotimaastani. Tilannetta ei parantanut se, että mieheni kaikki ystävät muun maailman tapaan olivat valmistuneet yliopistosta 21-22 vuotiaina ja heillä oli jo monen vuoden työkokemus. Suurin osa heistä työskenteli investointipankeissa ja konsulttitaloissa mitä parhaimmissa rooleissa. He olivat ”high flyereita” ja minä työtön humanisti. Raaka totuus iski vasten kasvoja ja kovaa. Päädyin epätoivoissani myymään skandi designia Selfridgesille brittien minimipalkalla (joka todella oli minimipalkka!). Ylpeyteni ei kuitenkaan kestänyt palvella ylhäistömammoja, jotka kokivat voivansa kohdella ihmisia kuin roskaa. Kirjaimellisesti irtisanouduin kävelemällä ulos kesken työpäivän kohdattuani yhden näistä mammoista epämiellyttävässä tilanteessa. Hupaisaa. Kyllä. Olin neuvoton. Hain töitä epätoivoisesti, mutten saanut kutsuja edes haastatteluihin. Itsetuntoni oli koetuksella. Kuuden vuoden yliopisto-opinnot olivat tehneet minusta vain ylikoulutetun työttömän. Tämäkö oli elämäni?

Lopulta päädyin tekemään palkattoman puolen vuoden työharjoittelun. En tuolloin arvannut, että se olisi parasta mitä olen koskaan tehnyt. Kiitos miehelleni niin henkisestä kuin rahallisesta tuesta tuon puolen vuoden ajan! Tapasin mielenkiintoisia bisnesalan ihmisiä, löysin mentorin  ja opin monia taitoja käytännön työelämästä. Englannin kieleni parani ja samoin itseluottamukseni. Olin jälleen valmis työnhakumyllyyn.

Tällä kerralla tärppäsi. Pääsin mielenkiintoiseen kolmannen sektorin järjestöön töihin. Roolini muuttui ensimmäisen kuun aikana yllättäen teknologisen investoinnin myötä ja minut lähetettiin koulutukseen oppimaan tämä uusi järjestelmä, jonka tuotantoonmenosta olin yhtäkkiä vastuussa ulkopuolisten konsulttien kanssa. En tuolloin tiennyt mihin kultasuoneen onnekkaana osuin. Vajaan yhdeksän kuukauden jälkeen minut palkattiin konsulttitaloon töihin ja tulevaisuuteni näytti varsin toiselta kuin olin koskaan osannut odottaa. Seuraava vuoden sisällä olin muuttunut ”kukaan ei halua palkata minua” hakijasta yhdeksi halutuimmista resursseista Lontoon teknologiakentässä. En voinut uskoa muutosta.

Sittemmin teknologia, jonka parissa työskentelen on kasvanut yhdeksi suurimmista maailmassa ja vuotuinen konferenssi on alan suurin ja tunnetuin maailmassa. Olen tavannut työni kautta älykkäitä ja inspiroivia ihmisiä, luonut pitkäaikaisia suhteita kiinnostavien alan moniosaajien kanssa ja kasvanut ihmisenä enemmän kuin olisin osannut kuvitella.

IMG_20160412_095758

Tällä viikolla olin alani konferenssissa täällä Melbournessa mikä inspiroi minua vain yhä enemmän tekemään juuri sitä mitä nyt teen. Konferenssin päätösluennon antoi pitkän journalistin uran tehnyt Lisa Wilkinson. Wilkinsonin puhe oli mukaansatempaava, hauska ja inspiroiva. Se oli puhe naisista työelämässä, omien unelmien toteuttamisesta ja intohimosta tehdä juuri sitä mitä rakastaa.  Wilkinson korosti onnekkuuden roolia työelämässä sekä kuvasi hyvin ihmisiä, jotka rakastavat työtään niin syvästi, että kaikki ympärillä aistivat sen ja uusia mahdollisuuksia tulvii eteen.

Vertauskuva, joka puheesta jäi mitä luultavammin ikuisiksi ajoiksi mieleeni oli kommentti, jonka Wilkinson sanoi kuulleensa Mt Everestille ensimmäisinä kiivenneen Edmund Hillaryn suusta: ”Kiivetessäsi korkealle vuorelle muista jokaisella välietapilla katsoa alas ja ihailla maisemaa. Olet siellä vain kerran.” Kuten elämässä ja etenkin työelämässä, älä vain paahda eteenpäin kohti haaveita, unelmaa, pyrkien korkeammalle ja nopeasti. Pysähdy ihailemaan sitä mitä olet saavuttanut ja mitä olet jo tehnyt.

Minua tämä ajatus kosketti syvästi. Koska koin, että menetin muutamia arvokkaita työvuosia haahuillen epätietoisena tulevaisuudestani, olen vetänyt viimeiset vuodet kuin maratoonari ja kiivennyt kohti vuorenhuippua katsomatta ympärille tai alas. Kun saavuin konferenssista kotiin, pysähdyin hiljaa itsekseni miettimään.

Konferenssia seuraavana päivänä sain töissä kuulla tulevasta ylennyksestäni. Kotiin saavuttuani hengähdin. Kyyneleet olivat täyttää silmäni kiitollisuudesta, sillä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen ”katsoin alas ja pysähdyin ihailemaan maisemaa”. Se näytti uskomattomalta. Lontoossa 2010 kävellessäni hienostorouviin turhautuneena ulos Selfridgesin työntekijöiden ovesta en ikinä olisi uskonut olevani tässä nyt.  Olen ollut onnekas. Olen ollut intohimoinen. Olen unelmoinut. Olen rakastanut jokaista mahdollisuutta, joka minulle on työelämässä suotu.

Monta välietappia on varmasti vielä edessä, mutta toivon ja uskon, että osaan muistuttaa itseäni pysähtymään jokaisella etapilla ihailemaan sitä mitä olen jo saavuttanut ja minkä eteen olen tehnyt paljon töitä. Elämä on täynnä yllätyksiä, sattumia ja onnekkuutta.

DEXATI20160415175352

Sosiaalinen media ei-coolia ja teknologiakauhistus?

Kun Facebookin valtakausi alkoi oli coolia päivittää statuksia joka sekunti. Jopa äidit, isät, mummit, papat ja kummin kaimat liittyivät Naamakirjaan, koska se oli coolia. Sitten tuli Instagram. Google+ yritti kilpailla omalla vaihtoehdollaan. Tietenkin siinä sivussa Twitter sekä LinkedIn vain kasvoivat. Viimeisimpänä villityksenä tuli Snapchat.

Nyt huomaa ympärillä selkeän muutoksen ja ääripään, on tavallaan coolia olla kriittinen tai vihamielinen sosiaalista mediaa ja teknologiaa kohtaan. On coolia, ettei jaa yksityisyyttään internetissä vaan astuu sen ulkopuolelle. Deletoidaan Naamkirjan tili ja sitte elvytetään se takaisin, sitten deletoidaan puolet kavereista ja sitten taas lisätään osa takas, ei liitytä Instagramiin, boikotoidaan Snpachattia, suojataan profiilit. Ihan kuin kamppailua huonossa suhteessa kumppanin kanssa, bänät ja takasin yhteen ja taas erilleen.

Itse teknologian parissa työskentelevänä promoan paljon erilaisia teknologiaratkaisuja sekä pilvipalveluita. Itse bloggaan lähes päivittäin. Olen myös ahkera blogien seuraaja, päivitän yhä Naamakirjaa niin ei-coolia kuin se joidenkin mielestä on, olen Instagramissa -itse asiassa kahdella eri tilillä-, seuraan Twitteristä ja LinkedInistä oman alani kuumimpia uutisia ja linkkejä pysyäkseni ajan hermoilla päivittäin. Olen se kamala äiti, joka ottaa kuvan lapsestaan kesken herkän hetken eikä huomio lastaan sinä sekuntina, kun  postaa sen Instaan ja Naamaan!

IMG_20151217_141945

Tuntuu, että vihamielisyydessä on kaksi kuppikuntaa. Ne, jotka taistelevat teknologian läsnäoloa vastaan ja haluavat kännykät pois ja huomion ihmisiin, koska viimeisin tutkimus sanoo, että on pahasta olla kännykässä, kun on ihmisiä ympärillä. Sitte on se kuppikunta, joka ehkä vihaa sosiaalista mediaa kateussyistä. Onhan se kateellisen ihmisen kauhistus, kun jonkun Instatili tai blogi on täynnä mitä upeimpia kuvia paratiisilomista, postauksia merkkilaukuista ja vaatteista mallina bloggaaja täydellisine hiuksineen. Tästähän on kirjoitettu mediassa jo paljon.

IMG_20151205_131241-2

Melbourne

Itseni on ollut jotenkin vaikea ymmärtää tätä vihamielisyyttä tai kritiikkiä. Ehkä päällimmäisenä siksi, etten koe kykyni olla läsnä kärsivän. Tarvitsen aikaa itsekseni ja jos en bloggaisi, selaisi Intagramia tai lukisi blogeja vetäytyisin muin keinoin, luultavasti kirjoittamaan päiväkirjaa tai kutomaan. Sosiaalisen median aiheuttamaa kateutta tai ahdistusta en myöskään oikein ole ymmärtänyt, sillä en ole koskaan tuntenut kateutta ketään tai mitään kohtaan. Tiedän, kuulostaa ehkä tekopyhältä, mutten vain syystä tai toisesta ole koskaan halunnut kenenkään omaa elämää, kroppaa, omaisuutta tai puolisoa, vain juuri omani. (Edes jotakin vanhempieni kasvatuksessa siis meni superisti nappiin tässä heh.) Lisäksi en ole koskaan ollut mitenkään yksityisyyttäni suojeleva persoona, jos olisin tuskin pitäisin tätä blogia. Haluan heittää itseni likoon sellaisena kuin olen, ota tai jätä, inhoa tai tykkää.

IMG_20151107_091230

Sosiaalinen media näyttää toimivan kuin mikä tahansa addiktio, liika on liika, jotkut eivät hallitse mikä on kohtuullinen määrä saati näe milloin haittavaikutukset ilmenevät itsessä tai ympärillä.  Itse olen pieneltä Suomen paikkakunnalta kotoisin ja minusta on ihana seurata mitä omat alakoulun ja yläasteen luokkakaverit tekevät nykyään. Kaveripiirini on myös pirstoutunut melkoisen ympäri maailmaa ja näin ruuhkavuosien aikaan on kaiken kiireen keskellä vaikeaa löytää aikaa yksittäisiin viesteihin niin paljon kuin niitä suosinkin. On siis mitä arvokkainta seurata mitä ystävät ympäri maailmaa puuhailevat kuvin Naamassa ja Instassa. Tuntuu, etten missaa ihan niin paljon ollessani toisaalla. Parasta on Whatsup, jossa voi luoda ryhmiä ja viestittää kaikille kaveriporukan tai perheen jäsenille. Hauskimpia ovat viestit siskoni ja veljeni kanssa, kun ääniviestein mölisemme toisillemme jotakin päätöntä.

Ehkä arvostan tätä kaikkea niin paljon, sillä olen hyvin kaukana kotoa. Mieheni mummi saapui Britanniasta Australiaan hyvin nuorena ja meni kotiinsa Lontooseen ensimmäisen kerran yli 20 vuoden jälkeen. Puhelimella soittaminen oli liian kallista, kirjeet kestivät pitkään, sähkeet olivat ainoa pikainen keino ottaa yhteyttä. Muutto Australiaan oli tuolloin kuin katoaminen oman perheensä elämästä.

IMG_20160305_121005

Vanha sähketoimisto Beechworthissa Victoriassa.

Minusta on ihanaa elää aikakaudella, jolloin etäisyydet tuskin merkitsevät. Minulle sosiaalinen media ja teknologia on helpotus ei ahdistus. Jos ei kiinnosta olla online painan nappia ja suljen kännykän. Elämä jatkuu niinkuin ennenkin.

IMG_20160307_094808 (1)

Canberra Suomen Suurlähetystö

Sosiaalista päivänjatkoa missä ikinä sitä vietättekin!